Vanha kotimme oli satavuotias puutalo. Suuret huoneet ja ihanat, isot ikkunat. Kolikon kääntöpuolena asunnon vetoisuus, hieman kummallinen huonejako ja valtavasti hukkaneliöitä. Mutta ne ikkunat! Hitustakaan liioittelematta nautin joka päivä ikkunoista avartuvista maisemista.
Tämä maisema...
...on nyt väliaikaisesti vaihtunut tällaiseksi...
...mutta kohta onneksi vaihtuu taas vihreämmäksi:
Nautin siitä, että saan katsella luontoa ikkunoistani. Kyllä keskustassa asumisessakin on selvästi puolensa. Kun menen hissillä alas, niin humps, kaikki on vieressä. Mutta jos asuisimme pidempään ydinkeskustassa betonimaiseman keskellä, olisi minun pakko lähteä työväenopiston kurssille herättämään ikikoomasta sisäinen puutarhurini, että saisin luotua eloa parvekkeelle. Kukkaloistoa ei uudellakaan takapihalla varmasti tule näkymään, mutta pelkät puut, kallio ja nurmikko riittävät rentouttamaan silmät sohvalla löhötessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahdun kommenteista!